Päättelemättömyys

On ollut rankka kevät, ehkä elämäni rankin. Jouduin keskelle hurjaa tilannetta ja sain tuntea vahvasti oman pienuuteni ja riittämättömyyteni. Ilmeisesti pahin on takana ja nyt tarvitaan vain aikaa ja pieniä iloja kerrostumaan murheellisten muistojen päälle. Onneksi oli kuitenkin kevät. Ehdoton suosikkivuodenaikani. Hurjassakin tilanteessa siitä sai valtavasti iloa ja voimaa. Tuli tarvottua koiralauman kanssa metsässä. (Aika hurjan näköistä tuolla metsässä on sen joulukuisen myrskyn jäljiltä.) Luonnollisesti elämä toteutti jälleen itselleen tyypillistä taipumusta kasautua ja siihen samaan rytäkkään osuivat tietysti viimeiset tentit ja deadlinet. Ihminen on kyllä käsittämättömän sitkeä. Tässä tapauksessa vielä onnenpossu, siis sitkeä onnenpossu. Kaikki mikä piti, tuli suoritettua ja vielä ihan kunnialla. Ja onnenpossu myös siksi, että ympärille on kertynyt suuri verkko välittäviä ihmisiä, jotka pitävät huolta, kun itse ei siihen pysty. Se jos joku on todellista onnenpossuttelua. Kovin kiitollinen olen kaikista näistä ihmisistä.

Olen kummastellut tätä meidän kulttuurissamme kituuttavaa taipumusta vaieta ja kadota, kun ei tiedä mitä sanoa. Eihän järkyttävässä tilanteessa useinkaan ole sanoja ja juuri siksi näkisin, että sellaisessa tilanteessa olisi parempi olla yhdessä. Ainakaan minä en kaivannut rauhaa, enemmänkin sitä että joku tulee ja ottaa mukaan. Monissa kulttuureissa murheen murtamia autetaan viemällä heille ruokaa. Pidän ajatuksesta. Se on konkreettista ja oli tilanne mikä tahansa, ihmisen täytyy syödä ja samalla se vapauttaa voimavaroja, kun ravinnonsaannista ei tarvitse huolehtia. Kovassa paikassa ajatuskaan ei ole kirkas ja toivon oppineeni tästä elämän oppitunnista sen, ettei kovassa paikassa välttämättä riitä se, että on saatavilla, voi soittaa koska vaan. Lamaannus voi olla niin suuri, ettei yksinkertaisesti ymmärrä edes pyytää apua. Kunpa siis osaisin ensi kerralla tarjota apua ja sietää sitä, ettei parantavia sanoja välttämättä ole, mutta tahdon uskoa läsnäolon helpottavan, edes hiukan.

Jaksamisen ollessa koetuksella suojaudun neulomalla sukkia ja niitä onkin syntynyt lähes kahdeksan paria. Tästä voinee siis päätellä jotakin tilanteen vakavuudesta. Ja nyt ollaan sitten siinä tilanteessa, että 16 sukkaa odottaa päättelyä. Päättelyjonossa ovat myös yhdet kämmekkäät. Jälleen ihmettelen kuinka tässä näin kävi? Olenhan tehnyt sisäisen sopimuksen neulojan kanssa, että kun sukat valmistuvat, ne päätellään. Ja neuloja tietää, ettei päättelyyn mene viittä minuuttia kauempaa sukkaparia kohden…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s