Meloonia ja kukkakaalia

Vuoden ensimmäinen arkiviikko oli melkoista kipuilua. Iltaihmiselle arkirytmistä nappaaminen vaatii todellista ponnistelua. Onneksi tiedän jo kokemuksesta, että tsemppi palkitaan ja pian arki rullaa taas omalla suloisuudellaan.

Töissä lapsilla on viikonpäiväloru, jossa on mansikkamaanantai. Minun maanantaini oli tuoremustikkainen, ihanainen. Aamupäivä kirkassilmäistä silmien tuiketta ja iltapäivällä kannoin uuden tietokoneen kotiin. Ei minulla noin hienoa tietokonetta ole koskaan ollutkaan. Se on minun uuden vuoden lahjani, koska olen voittaja tyyppi ja osaan nauttia myös pikkuiloista. Tulin kaupasta kotiin uuden tietokoneen, meloonin ja kukkakaalin kanssa. Tuossa lastissa on minusta jotakin hauskan ristiriitaista.

Kukkakaalista syntyi jo ihanaa vuohenjuustolla maustettua soppaa, jota oli ilo tarjota kyläilemään tulleelle ystävälle. Melooni saa kypsyä pöydällä joitakin päiviä.

Vielä muutama kierros sukan neulomista ja sitten käyn kohti Höyhensaaria. Elämä on ihanaa. Ei minulla tällä kertaa muuta.

Pakahduttavan helteinen Venetsia

Joulun aikaan tuli luettua melko vähän. Sen mitä luin, kuljin Komisaario Brunettin matkassa pakahduttavan helteisessä Venetsiassa. Tämä tarina ei minusta ollut Leonin vahvimpia, Suuren osan tarinasta Brunetti oli erossa perheestään ja iloinen italialaisen kulttuurin kuvaus jäi valitettavan vähälle. Siivitti tarina kuitenkin hyvin haaveilua keväisestä Venetsiasta.

Joulusta

Miten sen joulu niin helposti kääntyy itseään vastaan? Se minkä pitäisi olla hyväntahtoista, rentoa yhdessäoloa, kääntyykin kummalliseksi suorittamiseksi ja tulee ladatuksi tunnekuormalla, jota ei pahimpanakaan arkiväsymyspäivänä näy.

Elämäni keikahdettua ylösalaisin, oli oikeastaan jo kesällä selvää, että jouluakin tulee lähestyä uudesta näkökulmasta, eikä pyrkiä johonkin mahdottomaan. Siis sellaiseen, mitä ei ole. Sellaisista pyrkimyksistä tahtoo seurata lähinnä pettymystä. Joulustani tulikin varsin rento, hyväntahtoinen ja tulvillaan hyviä muistoja. Luonto antoi parastaan ja entistä paremmin ymmärrän japanilaisten tapaa sovittaa kirsikankukkajuhlansa luonnon mukaan, eikä pyrkiä sovittamaan luontoa ihmisen suunnitelmiin. Vietin kaupunkijoulua. Kaupunki oli ihmeen hiljainen. Se oli minulle uusi kokemus. Suloinen kokemus. Löysin uuden asian, jonka vuoksi odottaa joulua.

Edelleenkin minun suosikkiaikaani joulun suhteen on sitä edeltävät viikot, jolloin toisten ilahduttamisen suunnittelu on kiivaimmillaan. Valitettavasti tuohon samaan kiivailuun osui menneenä syksynä myös dedisten suma, joka sai minut lykkäämään ja maltillistamaan suunnitelmiani. Kaikesta huolimatta on vaan kovin suloista antaan pehmoisen langan soljua sormien lomassa, punoa lämpöisiä ajatuksia silmukka silmukalta valmistuvaan neuleeseen. Ja joka vuosi jaksan olla yhtä iloinen siitä, ettei minun tarvitse tuskailla kaupoissa kulutushysterian piikkiaikaan, vaan voin käydä teekupin ääreen kotisohvalle tekemään käsitöitä.

Useampana jouluna olen tuskaillut myös kauniiden pakettien synnyttämästä jäte määrästä. Toisinaan olen taitellut tekemäni neuleet kauniisti ja viimeistellyt kokonaisuuden vain rusetilla. On ollut myös jouluja, joina olen uhmannut tuota jätekertymää ja tehnyt koristeellisia paketteja kaikesta huolimatta. Tänä jouluna ompelin kankaisia pusseja, joihin lahjat oli helppo sujauttaa. Ja pussin voi sitten laittaa kiertoon seuraavalle lahjansaajalle tai sitä voi käyttää vaikkapa kenkäpussina juhliin mennessä.