Haasteita – Some Struggle

Takana alkaa olla muutaman viikon sairastelu ja melkoisen rankka syksy. Sen vuoksi myös tänne kirjoittaminen on takkuillut. Pyrkimyksenäni on jakaa iloa, hyviä juttuja ja tekemisen nautintoa. Onneksi nuo edellä mainitut eivät ole täysin loistaneet poissaolollaan, mutta valitettavan paljon välinpitämättömyyttä tielleni on osunut. Onneksi elämä on kuitenkin kantanut ja jokin tukipilari on pysynyt pystyssä, kun muualla on ollut horjuntaa havaittavissa. Uudessa elämäntilanteessa, suuresta myrskystä selvinneennä  olisin kaivanut kovasti lempeyttä, hyvyyttä ja hyväksyntää ympärilleni. Jouduin kuitenkin puolustuskannalle, sain kokea turhan monta kertaa, etten enää kelvannut sellaisena kuin olen. Jouduin pettymään minulle merkityksellisiin ihmisiin. Se tekee kipeää, enkä tahtoisi uskoa sitä todeksi. On siis ollut luopumisen aika.

Ristiriita on melkoinen, kun itse kokee valtavaa ylpeyttä ja iloa selviytymisestään ja ympäristö tuntuu olevan aivan päinvastaisella kannalla. Se tuntuu suorastaan suvaitsemattomalta. Enkä nyt yritä väittää, etteikö minunkin käytöksessäni olisi korjattavaa varmasti on, mutta silti en voi olla ihmettelemättä, että miten maailmastamme on tullut tällainen? En kertakaikkiaan halua elää välinpitämättömässä maailmassa ja pyrin kyllä tekemään omalta osaltani tästä maailmasta paremman paikan.

Jatkossa on tarkoitus pysyä tekemisen nautinnossa liitännäisineen, sillä en varsinaisesti saa tilittämisestä voimaa. Kuitenkin koin nyt perustelluksi avata tilannetta kaikille teille, jotka uskollisesti vierailette täällä, vaikka julkaiseminen ei viime aikoina ole ollut mitenkään säännöllistä.

Kuvat ovat Instagramin aurinkobongauksia marras- joulukuulta.

It’s been quite a struggle lately. I’ve met too much ignorance and contradictions in my social life. I’ve been let down by the people who I counted on. It was just too much after concurring that actual tragedy that changed my life totally. So it’s been the time to let go and give space to new beginning. Although, I have to say that there have been those great friends as well. And after all this I know that they will be there no matter what happens.

Pictures are part of my Instagram sun catching from November-December.

Joulukorttiajatuksia – Thoughts About Christmas Cards

Kotiin kannetuilla joulukorteilla alkaa olla vintage kaikuja ja törmäsinkin  hauskaan nimitykseen ”vintage email”, kirjeiden ja korttien yhteydessä. Jälleen kerran löydän itseni pohtimasta joulukortteja. Minusta on ihanaa tehdä kortteja, eikä innostavien ideoidenkaan löytäminen ole ongelma, mutta niiden merkityksellisyys sitten pohdituttaakin. Ilahduttavatko ne siinä määrin, että ekologista kuormaa on perusteltua tehdä? Onko meillä niin paljon kaikenlaista, että sinne ne kortitkin sekoittuvat kamakasaan, eivätkä ihmeemmin nostata iloakaan tämän yltäkylläisyyden keskellä. Joinakin vuosina olen tehnyt sähköisen kortin ja ostanut puuntaimia tms. kehitysmaahan.

Korttien tekeminen on minusta ihanaa ja jaankin tässä nyt yhden idean menneiltä vuosilta. Silloin käytin keittiökalenterin kuvitusta korttimateriaalina ja valitsin vähän epätavallisemmat värit komppaamaan joulun aromeja. Taustalle kiinnitin kuvioidun kultaisen paperin. Kohotarroilla syntyy vielä kivasti runsautta litteälle pinnalle.

Minä haluaisin ajatella, että kyllähän ne kortit levittävät iloa ja koskettavat. Toistaiseksi en kuitenkaan ole avannut korttitehdasta tälle vuodelle. Kyllä ratkaisu aina on löytynyt ja onhan mahdollista, että muistaakin vaikkapa lämpimällä leivällä. Tosin niiden laittaminen postiin ja toimittaminen kauemmas tuo mukanaan omia haasteita…

Before every Christmas I end up considering the necessity of Christmas cards. Are they really appreciated or do they just mix with loads of seasonal bits and pieces? I’d like to believe that handmade cards make a difference, but I seem to doubt it every year. 

I made those cards above few years ago and me reasoning and inspiration were used kitchen calendar illustrations and I was happy to use maybe little unconventional colours.

Terveisiä somesta – About that Social Media

Myönnän, olen digijästi. En ole syntynyt digiaikaan. En ehkä ihan jästeimmästä päästä, mutta kuitenkin. En ole jästipäisesti tätä melko jännittävää ja ilahduttavaa paikkaa vastaan, mutta ihmetystä se kyllä herättää.

Olen ymmärtänyt, että some on hyvä, koska kuka tahansa voi saada äänensä kuuluviin ja niinhän minäkin tässä saan ja ymmärrän senkin, että jo lajityypillisyyden nimissä meitä kiinnostaa karkeasti ottaen samat asiat. Tietty mieltymykset vähän sitä ohjaa. Ja vaikka kuinka haluaisin uskoa muuta, olemme me suhteellisen laiskojakin otuksia. (Enkä voikaan muuta kuin onnitella, jos olet päässyt tekstissäsi tänne asti 🙂 Kuka sitä nyt enää mitään lukee, jos voi katsoa vain kuvat tai antaa videon pyöriä? Tiedän, lukeminen on melkoisen jakamatonta huomiota ja siitä me kaikki blogaajat kaiketi kilpailemme. Tuskin meistä kovinkaan moni ajattelee kirjoittavansa kasvottomaan tyhjyyteen, vaikka kuinka haluaisi bloggailla omaksi ilokseen ja omista lähtökohdista, ilman dollarinkiiltoa silmissään. Olisihan se nyt ihanaa, jos joku tärkeä ja arvovaltainen minut täältä miljoonien rivien joukosta bongaisi ja tekisi unelmistani totta. Ja siitä onkin sitten inhimillisen lyhyt matka seuraavaan ajatukseen: ”Voisihan sen eteen vähän efforttia ja kyynerpäätaktiikkaakin käyttää. Eihän, niillä ideoilla ole tekijänoikeussuojaa… jne.” Ei ole, ei ja itsepähän julkaisemme hengentuotoksiamme tänne kaikkien nähtäväksi. Ja on ok tehdä yhteistyötä, kun sitä tehdään vain tahojen kanssa, joiden tuotteista tykätään. Mutta kun se kysymys minusta kuuluu, että ostaisitko itse omilla rahoillasi? Kyllähän monenlaisista asioista voi tykätä, kun se ei ole omasta kukkarosta pois.

Mitä tällainen tavallinen näppäimistön nakuttelija lopulta voisikaan tarjota, kun huomiokilpailussa on vastassa flässäävät mainokset ja ilmaiset ”sulle-toi-kaikki-ihq-heti” kutsut kaman haalaamiseen. Onko lopulta niitä määrääviä tekijöitä kuitenkin sitten laiskuus ja oman edun tavoittelu, jos rumasti sanotaan? En mitenkään haluaisi uskoa niin. Ja kyllä minäkin sen minkä inhimillisissä rajoissani pystyn, koitan antaa kunnian sille, jolle kunnia kuuluu eli kommentoida ja laittaa hyvää kiertoon. Sekään ei taida olla ihan sitä kovinta huutoa somelaisessa katukuvassa. ”Eihän mun älykänny anna edes mun kommentoida, kun se softa on niin surkee.” Tällaisen ”suloisen” paikanko me, somestanialaiset olemme luoneet? Voimmeko olla siitä ylpeitä? Onko ihan ok, että markkinoinnin ammattilaiset ovat saaneet täällä, kiiltokuvanhohtoisessa pikku ihmemaassamme lähes diktaattorin aseman?

Niin, tuotakaan en ymmärrä. Miksi somessa saa kaikki olla vain hyvin tai sitten ollaan suoraan terapian tarpeessa, eikä mikään taatusti ole hyvin. Tiedän, onhan sitten se kaikkien tirkistelijöiden tarpeet täyttävä sektori, jossa kirjaimellisesti koko elämä on läväytetty tiskiin. Tosi-tv ei ole enää mitään näihin netin helmiin verrattuna, siellä myötähäpeää ei ole rajoittamassa edes ahne tuotantoyhtiö. Onko sekään sitten lopulta sellaista elämänmaikuista ja inhimillisen kokoista meinikiä? Miksi elämä ei saisi näyttää elämältä täälläkin? Miksi inhimillisyys sellaisenaan kun se on, ei ole mielenkiintoista? Loputtoman mielenkiintoista, ainakin kävijämääristä päätellen, on se mistä saa haalattua lisää kamaa vaatekaappiinsa tai kotiinsa. Ja jos naamakirjassa joku päivittää positiivisia asioita, niin se vapauttaa välittämiseltä, onhan peukku tuon mukavan asian puolesta nostettu. Kaikenhan täytyy olla hyvin, kun somessa lukee niin. Lukeeko siellä somessa myös kun sinulla on oikeasti ja isosti kurjaa? Tällaista peukutteluako me haluamme ystävyyden olevan? Jälleen vastassa on laiskuus ja koska se kuullostaa pahalta, käännetään katse kiireeseen. Tuntuuko meistä todella tärkeämmältä ja menestyneemmältä, jos kaiken aikaa on kiire? Se mitä käsityöt minulle on asiasta opettaneet, on että kiire ei ole hyväksi, se talsii rennon letkeyden lyttyyn ja painaa otsan kurkkuun ja laittaa suorittamisen kunniaan. Sitäkö me haluamme? Sellaisen välinpitämättömän digiperinnönkö me haluamme jättää?

Somen olomuodosta päätämme me somelaiset. Mitä me haluamme? Minkälaisia hintoja olemme valmiita maksamaan saadaksemme haluamamme? Ja onko toimintamme oikeasti ihanteidemme suuntaista? En todellakaan usko, että somessa tai sen mahdollistamissa laitteissa olisi sinänsä sen enempää pahaa kuin muissakaan ilmiöissä. Oma kokemukseni on, että se tuo mukanaan paljon hyvää. Paljon iloa ja mahdollisuuksia, mutta käyttäjinä ovat täälläkin ihmiset ja minusta se kysymys kuuluukin, että kuinka me haluamme somessa elää ja kohdella toisiamme? Mikä on illuusion arvoista ja olisiko täällä paikka myös tavalliselle nukkavierulle elämälle murheineen vai tahdommeko pitää sen kiiltokuvan hohtoisena pakopaikkana, jossa juuri mikään ei ole sitä miltä näyttää? Mihin haluamme huomiomme suunnata? Haluammeko välittää vai taistella paikasta markkinointikoneiston valokeilassa? Totuus köllöttelee varmasti jossakin välimaastossa, eikä valinnat ole todellisuudessa näin mustavalkoisia. Kunhan nyt tässä ihmettelen sitä mitä ympärillä tapahtuu.

Some wondering about our behaviour in social media. Is it just new platform for marketing or do we want it to be something else?

Auringon metsästystä – Sun Spotting

Ajatusten jäsentäminen on ollut viime viikkoina haastellista. Järjestys on ollut hukassa. Ei taida olla hedelmällistä lähteä pohtimaan mitkä asiat siihen ovat johtaneet. Varmaa on, että tällainen valolla käyvä jotenkin nynnähtää, kun päivät lyhenevät ja harmaantuvat. Onneksi tämä meneillään oleva marraskuu ei ole ollut pahimmasta päästä ja ainakin kolmesti olen onnistunut bongaamaan auringon jopa Instagramiin asti. Lisäksi maailma näyttää melko erilaiselta, kun suuren muutoksen kuohut ovat ohitse. Sitäkin täytyy vähän sulatella ja pohtia. Se mitä mieli ei pystynyt aiemmin jäsentämään, on kyllä tullut jäsennettyä moneen kertaan käsin. Päättelyä vaille valmiita käsitöitä on melkoinen pino. Ja seuraava haaste onkin sitten saada niitä kelvollisia kuvia, jotta pääsisin jakamaan ne tänne blogistaniaan.

On siis syntynyt muutakin kuin kässänopeopintoihin liittyvää. Opinnoissakin olen oppinut paljon uutta ja nauttinut oppimisesta täysin siemauksin. Yllä olevan kollaasin vasemman alakulman ompelukset ovat kurssitöitä ompelun kurssille. Tällä hetkellä ne ovat arvioitavana, joten palaan asiaan tarkemmin, kun olen saanut niistä palautteen.

Aikaisemmin kirjasin tänne myös niiden pikkuisten ilojen tärkeydestä. Ja voi pojat millaista riemua syntyykään herkullisista ja värikkäästi koristelluista leivonnaisista. Olen minä ollut myös niin onnekas, että syksyyn on mahtunut useampi ihanainen kukkakimppua, joka ont omalta osaltaan ilahduttanut suloisuudellaan.

This posting brake wasn’t intended. It just happened. I have been some what confused with my thoughts and there for writing has been quite a challenge. Now the confusion is tackled and let these thoughts about doing be shared again. 

The darkest time of the year gives it’s own flavour to this current mix, but this November isn’t the wort of it’s kind. I have spotted the sun at least three times!

Lyhyt muisti – Short Memory

Täällä ei ole ollut vielä lunta. Maa on ollut riitteessä ja vilu on tunkenut luihin ja ytimiin. On hämmästyttävää kuinka se kylmä yllättää joka syksy. Ihana, hellivä kesä tuudittaa suloiseen luuloon, ettei se kylmä nyt niin hurjaa ole. Ja neulojalla on vielä kaikki ne huivit, hatut, tumput sekä töppöset suojanaan. Ja kuitenkin löydän itseni taas hyvin järkyttyneenä siitä mitä viime päivinä on tapahtunut. On tullut KYLMÄ! Muisti on lyhyt ja mieli yllättynyt. Kesä tuntuu paljon kaukaisemmalta kuin muutama viikko sitten.

Neulominen tuntuu entistä paremmalta idealta ja mielessäni kiitän niitä Andeilla kohtaamiani alpakoita ja laamoja, joiden karvasta nyt saan lämmikettä tuon hyytävän vastuksen nujertamiseen. Ja kaikki ne pahat kielet, jotka nyt laulavat, että odota vaan, eihän tämä ole vielä mitään. Elohopea on hädintuskin käynyt nollan alapuolella. Pahat kielet saavat nyt olla hiljaa, sillä ensijärkytyksen kanssa on ihan riittävästi tekemistä.

Tämä ajatuskulku on tuttu. Järjestelmällisesti vilun säikäyttämä käy läpi vaihtoehtonsa. Entä jos kävisinkin talviunille, nukkuisin sen kylmän ohi?! Tai muutto lämpimämmille leveysasteille?! Vai kasvattaisinko itselleni turkin, sellainenhan minula kaiketikin pitäisi olla, jos minut olisi tarkoitettu kylmiin oloihin?! Ja lopulta päädyn sitten luottamaan jokaiseen pikkuiseen ”pääskyseen”. Eli lämpöisiin teekupposiin, suloisen pehmoisiin neuleisiin, kauniisti loimottaviin kynttilöihin ja mielten lämmittämiseen. Valmistautuminen lahjojen antamiseen on siis alkanut. Pikku hiljaa syntyy pieniä mielenlämmittäjiä, joiden turvin aion selvitä tämänkin kylmän yli.

The cold has landed. No snow here, yet. The survival strategy is under construction. And my secret weapons will be knitting my favourite fibers like alpaca (Those pictures are taken on my trip to Bolivia and Peru last may), drinking lots of tea. light some beautiful candles and prepare some handmade goodness to my loved ones.

Jämälankanuttujen kokoelma – The Left Over Yarn Cardigan Collection

Tässä sitä nyt sitten muistellaan vanhoja Möökö-Miken innoittamana. Sanna Vatasen Jämälankanuttua (Moda 1/2011) on tullut neulottua neljästi. Kolmesti vähemmällä sovelluksella ja Möökö-takin yhteydessä vähän enemmällä sovelluksella. Ensimmäisen ja viimeisen kuvan takit ovat vastasyntyneen kokoa ja keskimmäinen on noin vuoden ikäisen nuttu. Pidän tästä mallista, koska se on helposti muokkautuva ja kainaloiden lyhyita saumoja lukuun ottamatta se syntyy yhtenä kappaleena.

Ensimmäinen jämälankatakki on kahden vuoden takaa, kun Mike oli aivan pikkuinen. Sitkeästi olen pysynyt näissä sinisen ruskeassa värimaailmassa.

Tämä takki on puolestaan kummitytölleni Jediprinsessalle. Silloin tyttönen vaan kasvaa posotti, kummitädiltään ihan salaa, sellaista vauhtia, ettei takkia ehditty kovin paljon käyttää, mutta riemastuttavaa langanloppujen vajutusta tuokin takki oli. Jotenkin onnistuin luomaan siihen vähän Paul Smithmäisen hengen.

Tämä toiseksi tuorein versiokin on jo vuoden takaa. MInä ope opiskelija en vienyt opelle omenaa, vaan mammalomalle jäävä suosikkiopemme sai ryhmältämme lahjaksi tämä takin, jonka ritimme Nostetakiksi.

Here are three versions from the same pattern that I used in that little boy’s cardigan from last post. The pattern is adjustable and very left over yarn friendly and almost seamless. The first and last are for a newborn and the one in the middle is to my goddaughter when she was one year. I just wonder why I haven’t posted about these cardigans before…

Iloinen jälleennäkeminen – Long Time no See

Aamupäivällä luonani kävi ystäväni, jota en ollut nähnyt lähes puoleen vuoteen. Molempien elämä on ollut melkoisen hektistä, varsin eri syistä tosin. Sain siis iloisen (kahden pikkupojan, yhden pentukoiran ja ystävän) delegaation aamupäiväteelle ja mehulle. Oli taas niin mukava jutustella teekupin ääressä ja sain kuulla, että Arabian Satumetsä- lautaset ovat enkelibambilautaset ja, kun nyt niitä oikein katsoo, niin kyllä näinhän se on.

Viime vuonna ei paljon  tullut tekemisistä postailtua, mutta kyllähän ne puikot, sakset ja leikkurit viuhuivat kaiken sen mylläkän keskelläkin tai siis pitivät minut kutakuinkin selväjärkisenä. Yhteiselle ystävänpäivämatkallemme Tukholmaan neuloin pipon ystävän päätä lämmittämään. Tämä taitaa olla viides (Kimallusta talvipäiviin, Spiraalipipo, Spiraalipipo pukinkonttiin) Grumperinan ”Spiraalipipo” aka Odessa- pipo, jonka neuloin. Tuo ohje on saatavissa ilmaiseksi Ravelrystä. Ohje on minusta paksulle langalle ja silmukkamäärä on vähän nafti. Tässä pipossa ratkaisin sen lisäämällä yhden mallikerran verran silmukoita ja saman verran kerroksia. Sitten toki täytyy tehdä vähän lisää laskutoimituksia ja lisätä helmiäkin. Lanka on Sirdar Snuggly Baby Bamboota. Mainio pipolanka, kun ei kutita herkintäkään.

Viime kesänä tämä ystäväni oli todellakin 10 pisteen ja papukaijamerkin ystävä, joten neuloin hänelle papukaijasukat. Lanka on siis Novitan 7 Veljestä Papukaija & keltaiset tehosteet kantapäihin ja 4 mm:n puikot. Sukat on neulottu vakkarimenetelmälläni eli varpaista varteen, 48 s/ sukka, tiimalasikantapää, joustevarsi kierretyin oikein silmukoin ja varttahan tein niin kauan kuin lankaa riitti.

Tänään tavatessamme näin hänelle tekemäni kämmekkäät tosi toimissa ja hyvältähän ne näyttivät. Se vasta lämmittää neulojan  mieltä.

Last year I was out of Blogistania, but I did a lot, knitted mostly. Once again I knitted Grumperina’s Odessa. I think this was the fifth time. I think woollen socks are always a good gift idea, so for my friends birthday I knitted her those stripy socks.